Sillä rakkaus ei asu täällä enää

(Pahoittelen noita kliseisiä kappaleotsikoita, luovuus ei vaan jaksa tuossa kohtaa kukoistaa)

Rakkaus.

Tuo kaiken voittava, rakentava ja parantaja. Sitä me janoamme, sitä me tarvitsemme.

Ilman sitä meitä ei olisi. Tai noh, ehkä olisi, mutta silloin menneisyytemme ei olisi niin hehkeä, kuin olisimme olleet lapsia rakastavassa perheessä.

Itse olen saanut kokea tuon rakkaudesta suurimman kerran elämässäni. Ei. En puhu äidillisestä rakkaudesta (se tulkoon myöhemmin) tai kaveritoveruudesta. Puhun siitä hetkestä kun rakastuu toiseen ihmiseen. 

Rakastuu toisen ihmisen vikoihin ja ryppyihin, intohimoihin ja valoisiin puoliin. 

Puhun siitä taianomaisesta rakkaudesta, joka on uutta, ihanaa ja kutkuttavaa.

Se on hurmaava tunne. 

Sen jälkeen on ollut vain rakkautta yhdessä-olo-ajatusta kohtaan. Ei niinkään itse henkilöä ja hänen mieltään. Se on surullista, tunnen usein itseni sen takia hyvin murheelliseksi. Nuo mahdolliset henkilöt, joita kohtaan olen langennut ihastuttavasti, ovat oikeasti hyviä tyyppejä ja oivia ehdokkaita. Silti en vain pysty kertomaan heille tunteistani. Löydän aina jonkun vian, joka hiertäisi liikaa suhdettamme. Järkyttävää, sillä rakkaudenhan pitäis juuri antaa voimia ymmärtää ihmisten vikoja ja outoja tottumuksia ja hyväksyä ne.

Pahinta on se, että olen törmännyt muutamaan ehdokkaaseen, jotka puolestaan olisivat tarjonneet minulle lämpöä. En ole niitäkään hyväksynyt. Vika löytyy jälleen siinä, että on olemassa jokin asia joka hiertäisi. En siis antanut edes mahdollisuutta heille. 
Toisinaan pohdin, teinkö oikein? 
Sinänsä joo tein oikein, koska se oli toisen hyväksikäyttöä, mentaalisella tasolla. Mutta toisaalta kyllästyykö kohtalo kohta minuun, koska hylkään kaikki hänen ehdotuksensa. Toteaa vain, että ''ei sitten, jos et halua''. Sitten jään elämään yksin. Ja eihän siinä mitään, yksinolo on mahtavaa. Itsenäinen nainen, joka hoitaa kaiken ja pärjää. Hurraa.

Ehkä elän vain siinä toivossa, missä hyvinkin moni nuori naikkonen elää. Siinä toivossa, että jonain kirkkaana päivänä tuo Unelmien Adonis saapuu valkoisella ratsullaan noutamaan meitä ylös pilvilinnoihin. Hän saapuu pelastamaan meidät sinkkuuden pahasta maailmasta. Ja elämme elämämme onnellisena loppuun saakka.

Tai ehkä olen vain pelokas rakastumaan. Pelokas antautumaan toiselle täysin. Pelokas olemaan oma itsensä toisen edessä, pelokas saamaan heikko numero astekoilta 4-10. Pelokas epäonnistumaan ja sitä kautta, tulemaan jätetyksi ja säälittäväksi.

Ja jos vaikka joskus satunkin kunnolla rakastumaan uudelleen, tulen stressaamaan. Että entä jos en olekaan tarpeeksi hyvä? Entä jos en riitä? Entä jos olen epäymmärrettävä?

Miksi juuri minuun rakastuit? Miten minä voin muka olla parempi kuin tuo toinen?

Niin. Entäpä jos syy onkin horoskoopissa. Niitähän me naikkoset tykätään kattella ja vertailla omaan elämään. 

Silti. Jotenkin jaksan uskoa, että kyllä minullekin on varattu se the Other Half. Jossain tuolla se huitelee, minun vain täytyy odottaa rauhassa ja sen ilmestyessä näköpiiriin, napata se omiin kätösiini.

Syliini pieneen ja hoivaavaan.

But how long are we willing to wait? 

Niin, kuinka kauan.

Kuvat löytyvät netistä ja Imgfave.com-sivustolta