-->

.

.

4.9.2014

Tässä elämä on, oma kallis ja tarpeeton

Ostin tuossa tiistaina itselleni hatun. Sellaisen mustan huopahatun. Olen aivan ihastunut siihen, eikä se haittaa, vaikka se onkin inan verran liian iso päähäni.
Täytyy siis kasvattaa aivokapasiteettia, jolloin aivoni turpoavat ja hattu sopisi päähän mainiosti.
Eiköst se niin mene?

Tiesin muuten tämän päivän koittavan. Olen jälleen jäänyt paitsi jostain ''normaalin elämän kulusta''.
Ensimäinen hetki oli kun oma ikäluokkani valssasi Wanhojen tansseja, minun seikkailessa Berliinissä.
Nyt puolestaan vuotta nuoremmat (joiden kanssa vietin aikaa lukiossa) aloittelevat opiskelijapippaloissa ja huokailevat seuraavan päivän luentoja. Itse puolestani tänään heittelin maitolaatikoita esille asiakkaille ja kiusoittelin lihatiskin myyjää hänen väsyneestä ilmeestä.

Niin, elämähän on valintoja täynnä. Silti jotenkin koen olevani vajaa ihminen, kun en kulje tuota kultaista keskitietä: opiskele nopeasti, valmistu nuorena, hommaa lapset ajoissa, tee työtä ahkerasti ja lopuksi nauti eläkepäivistä. Jotenkin joudun aina selittelemään omia valintojani, mitä milloinkin olen keksinyt/päättänyt. Ja aivan kuin kukaan ei oikein ymmärrä, olenhan ollut tunnollinen ja hyvä koulussa, miksi ihmeessä en sitten päässytkään minnekään. Noh, siinä nyt oli pari muuttujaa.

Toisaalta olen usein kokenut tuon kultaisen keskitien tylsäksi. Sellaiseksi, joka ei ole mun juttu.
Nuorena yläkoulu-ikäisenä halusin olla jotain. En tosin tiennyt mitä, mutta jollain tavalla erityinen, ehkä jopa erikoinen. Ihailin silloin ystävääni, jonka tyyli ja ajatusmaailma vahvistui omannäköisekseen ysillä. Itselläni kun tuo tyyli on vieläkin hukassa ja ajatukset lentävät ties missä. Keskitie myös vaikuttaa jotenkin liian helpolta, liian raameissa olevaa. Niin kuin kuvakin muuttuu mielenkiintoisemmaksi (kun sitä vähän muokkaa sitä raamien ulkopuolelle), elämäkin vaikuttaa jännemmältä kun tekee joitain asioita toisin. Joskus sellainen muokkaus näyttää jopa uskomattoman nerokkaalta, kunhan sen vain tekee huolella.




En nyt siis sano, että kultainen keskitie olisi huono. En suinkaan, sehän on oikeasti oikein toimiva.
Joillekin se toisaalta ei vain sovi. En nyt itsekään sano olevani kovinkin erityinen tapaus, siltä se vain tällä hetkellä tuntuu, kun ystäväni puhuvat pikku-lauantaista sekä makaronipussin hinnasta.
Hassua, että nyt ollaan siinä kohtaa elämässä.

Tässä mä nyt sitten jälleen selittelen syytä miksi vietän välivuotta.
Ehkä se alkaa olla jo pinttynyt tapa.

Kuva

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti