-->

.

.

2.10.2014

Tapaus ruokatauko

''Rämähdän tuoliin. Huojennus. Vihdoinkin ruokatauko.
Harmillista toisaalta kuinka haluamaani salaatinkastiketta ei taaskaan ollut valikoimassa.
No ei voi mitään, kyllä tämä ilmankin menee.

Isken haarukan salaattiin lävistäen vihreän vuonankaalin, emmentalijuuston ja kanan palan. Marinoin pienen annokseni vielä kulhon nurkassa olevaan raejuustoon. On niin nälkä ettei mitään rajaa. Todellakin ihanaa, että voin olla tässä puoli tuntia. Saan hengähtää vähäksi aikaa.
Varsinkin kun ketään ei ole saman vahakankaisen pöydän äärellä, kaikki muut ovat seinien takana tekemässä jotain muuta. Ja tiedän, ettei kukaan tule sanomaan minulle seuraavia hommia. Ruokatauko on pyhä asia, toiset eivät siihen kajoa.

Kaivan kännykkäni taskusta. Kappas eräs keskustelu käy jälleen kuumana, aiheena viikonloppu. Mahtavaa, jotain menoa ja meininkiä luvassa. Sanon, että pääsen töistä kahden maissa, sen jälkeen käy. Ja voin toimia myös kuskina. On vain sellainen olo, että tällä kertaa autonkäsittely menee mutkitta. Vaikka nykyisin se sujuukin aika ongelmitta helposti. Upeaa, sekään ei ole enää haaste minulle. Ajaminen on itseasiassa välillä rauhoittavaa ja mieltä parantavaa.

Tällä kertaa haarukkani kaappaa mukaansa raejuustoa, ananasta, kolme maissia ja kanan palan. Hämmentävän uusia makuelämyksiä, joita voi luoda hyvinkin helposti vain latoamalla kasan muovikulhon pohjalle.
 Twitter ei päivity, johtunee varmaan taas netistä, vaikkakin yllättävän hyvin se toimii täällä. Joku kävelee käytävällä ja lastauslaiturin ovi rytisee auki.

Läpinäkyvä muovikulhoni alkaa olla tyhjä. Onpa kylläinen olo, seuraavalla kerralla vähän vähemmän isommalla otteella otan ainesosia salaattiini. Juon kulauksen hedelmämehustani.
Lastauslaiturin ovi rytisee jälleen auki.
Nyt askeleet tulevat lähemmäksi taukotuvan ovea.
Ne pysähtyvät.
Tuttu ääni kiroilee.
Kuuluu muutama askel ja taukotuvan ovenkarmin takaa ilmestyy nahkatakkinen henkilö.

Morjens!
No mutta tervepä terve, töihin tulossa?
Jep. Oletsä syömässä?
Eiku hirsiä tässä vetelen.
Niin tietty.

Askeleet astuvat ohitseni pukuhuoneeseen. Pukuhuoneen ovi heilahtaa hellästi kiinni ja samantien avautuu uudelleen. Nahkatakki on poissa, sen tilalle on vaihtunut fleecetakki ja kauluspaita.

Mä kuulin et sä olis vähä pomotellu eile?
Mitää, mittään en oo tehny.
Etpä varmaa.

Astiakaappi menettää yhden kahvikupeistaan, joka täyttyy jo vähän haalenneella kahvilla.
Vihreä kahvikuppi kopsahtaa hedelmämehupurkkini viereen.

Oleks sä hakenu johonki?
Niinku mihin, meinaaks sä noit syksyn hakujuttui?
Joo.
Eh, ei siel oikkee ollu mitään kiinnostavaa. Ja mä vähä oon aatellu itteeni yliopistollisena ihmisenä.
Ah, okei.
Kuinnii? Oleks sä sitte?
Noku sä vaikutas sellaselt joka huolehtii asiat valmiiksi ja etukäteen. Ja en.
Kuis et?
En mä oikkee tiedä, mihi mä olisi hakenu.
Sitä on liikenteessä.

Kahvikuppi tyhjenee hiljalleen, samoin hedelmämehupurkki.

Mites otetaaks eiline taas uudellee?
Nonni, men ny sit siitä.
Nonni, taas sää pomotteles.
No enhä, mä vaan ohjastan sinnuu oikeille raiteille.
Niin niin tietty. 

Kahvikuppi on tyhjä ja se suuntaa kohti tiskikonetta. Kone syö kahvikupin näkymättömiin.
Fleecetakki katoaa taukotuvan ovenkarmin taakse ja kuulen kuinka avainkortti piipahtaa.

Vai että tällainen ruokatauko.
Hymähdän ja nousen pesemään muovikulhoni. Näköjään muutama maissi jäi syömättä. Heitän kulhon roskiin ja vien hedelmämehupurkkini kaappiini. Hiisi, puhelin jäi pöydälle. Käännyn takaisin pukuhuoneen ovesta nappaamaan puhelimeni. Kun omaisuuteni on kaapin takana, lukitsen sen jättäen avaimen killumaan lukkoon.
Katoan taukotuvan ovenkarmin taakse ja piipautan avainkorttia.''

Inspiraatio kirjoittamiseen iskee todellakin silloin kun sitä vähiten odottaa. Tekstin raakaversion  juurikin raapustelin ylös eräs ruokatauko, salaattia syöden.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti